Train Dreams

Vanhaan maailmaan johti muinoin käytäviä.

Outoja reittejä, salaisia polkuja.

Mutkan takana saattoi yhtäkkiä kohdata -

sen suuren arvoituksen, joka on kaiken olevaisen alku.

Vaikka sitä vanhaa maailmaa ei enää ole,

vaikka se on rullattu papyruskäärön lailla jonnekin pois,

sen kaiun voi yhä tuntea.

Vaara ohi!

Hänen nimensä oli Robert Grainier.

Hän eleli yli 80 vuotta Bonners Ferryn seudulla Idahossa.

Hän kävi elämänsä aikana lännessä Tyynenmeren rannikkomailla asti,

vaikka ei merta koskaan nähnytkään,

ja idässä Libbyn kaupungissa asti Montanan puolella.

Kun hänet oli pantu matkaan kohti Fryn kaupunkia,

hän oli ollut kuuden tai seitsemän vanha.

Hänen syntymäajastaan ei ollut varmuutta.

Sitä, miten hän oli menettänyt omat vanhempansa, ei hänelle kerrottu.

Yksi varhaisimmista muistoista oli joukkokarkotus,

jossa yli sata kiinalaisperhettä oli viety pois.

Grainieriä hämmensi väkivallan siekailemattomuus.

Tule tänne. Tulisitko, nuorukainen.

Miekkonen nimeltä Isokorva-Al iski polvitaipeeni auki.

Nähtävästi hän otti minut hengiltä.

Eräitä muistoja hän ei koskaan päästänyt mieleensä.

Koulunkäynti päättyi alun toisella kymmenellä,

ja seuraavat parikymmentä vuotta kuluivat vailla päämäärää.

Mikään ei häntä suuremmin kiinnostanut,

ennen kuin hän sitten tapasi Gladys Oldingin.

Gladys itse esittäytyi, kuin se olisi ollut naisilla tapana.

Päivää.

Kenties olikin.

Päivää.

En ole nähnyt sinua täällä.

Niin, minä en...

Tulitko ensi kertaa? -Serkku pyysi mukaan.

Hänen vaimonsa on hyvinkin...

Minä olen Robert.

Gladys.

Hauska tutustua. -Samoin.

Kirkossa käynti alkoi yhtäkkiä kiinnostaa häntä.

Kolmessa kuukaudessa heistä tuli erottamattomat.

Juuri nyt tuntuu, että voisin ymmärtää kaiken, mitä on.

Mitä sinä mietiskelet?

No...

Mietin tässä, että meidän pitäisi avioitua.

Mitä?

Mehän olemme aviossa.

Meidän pitää vain käydä vihillä todisteeksi.

Mökissämme pitää olla ikkuna, joka antaa joelle.

Hyvä on.

Meillä pitää olla koira.

Olen aina halunnut koiran.

Hyvä on.

Avaa ovi. -Hyvä on.

Päivää. Peremmälle. -Onpas teillä hieno talo.

Sopiiko tulla? Onpa komeaa.

Laitetaan sänky tähän. -Tuonne päin. Ja...

Ikkunako? -Niin, tähän.

Toinen tähän.

Sano nimeni vielä.

Se kuulostaa niin mukavalta sinun suustasi.

Sen sointi.

Robert.

Yhtäkkiä elämä avautui Grainierille,

kuin hän olisi vastavirtaan pyrittyään kääntynyt myötävirran vietäväksi.

Pariskunta rakensi mökin eekkerin palstalle,

ja siellä Moyie-joen varressa -

he aloittivat yhteiselonsa.

Niinä vuosina työ vei Grainierin kauas kotoa.

Työkavereina oli miehiä maankolkista, joista hän ei ollut kuullutkaan.

Sellaisista paikoista kuin Shanghai ja Chattanooga.

Lohtua toi se välittömyys, jolla miehet löysivät yhteishengen -

väliaikaisina perheinä.

Kunnes sitten kesällä 1917 -

hän oli rakentamassa Robinsonin rotkon siltaa -

Spokanen kansainväliselle rautatielle.

Hän oli ensimmäistä kertaa ratatyömaalla -

ja katui pestiään.

Hän on tuolla, pojat.

Parrua sahaava jolppi. -Tuo tuossa.

Tuokaa hänet.

Tuokaa tänne.

Ala tulla.

Tuokaa tänne.

Mitä hän on tehnyt?

Tänne vain.

Mitä hän on tehnyt?

Tuokaa hänet. Sinne vain.

Mitä poika teki? -Ei aavistustakaan.

Herranen... -Mitä hän touhuaa?

Te pojat näytitte jokilaaksolle, kuka täällä määrää.

Teidän avullanne Spokanen rautatie pelastui.

Rotkon takia piti kiertää 18 kilometriä.

Avasitte reitin uusille maille.

Eihän tässä pyramidia rakennettu,

mutta pirun hieno saavutus yhtä kaikki.

Monta vuotta myöhemmin,

kun teräsbetoninen silta rakennettiin yläjuoksulle,

vanha jäi vaille käyttöä.

No niin.

Katsotaan, kestääkö se.

Minulla on ollut ikävä.

Terve.

Voi, Gladys.

Luoja. -Tosiaan.

Tyttö nukahti juuri.

Onko hän...

Mene katsomaan.

Hän on kasvanut kovasti.

Hän alkaa näyttää sinulta.

Onpahan edes jommankumman näköä.

Eikö tällä kertaa murtunut sormia?

Ei kai.

En odottanut sinua näin pian.

En malttanut levähtää matkalla.

Katsopa.

En odottanut näin paljoa sen jo lähettämäsi jälkeen.

Lopussa oli helppoa puuta.

Syödään illalla hyvin.

Älä näe liikaa vaivaa.

Tule. Näytän sinulle jotain.

Oliko siellä tuttuja miehiä?

Oli pari Oregonin savotalta.

Oliko heillä meheviä juttuja?

Olihan heillä. Mene ja tiedä, mikä oli totta.

Hän katsoo kynttilää.

Katsopas tuota.

Näyttääkö hienolta?

Hei, kulta.

Syötänkö sinua?

Anna sitä kanaa.

Älähän nyt.

Aika mennä levolle. -Niin.

Mitä tuumaat?

Hassun näköinen kätkyt.

Tämä on kalanpyydys.

Kätkyt.

Heräsikö hän?

Itkikö hän?

Ei kovasti.

Hän vain heräsi nälkäisenä.

Tiedätkö itkusta, mikä on hätänä?

Useimmiten.

Kuinkahan paljon hän tietää?

En tiedä.

Yhtä paljon kuin koiranpentu?

Koiranpentu pärjää yksin, kun emo vieroittaa sen nisältä.

Vauva ei pärjää yksin rinnasta vieroitettuna.

Koira tietää enemmän kuin lapsi, kunnes lapsi oppii sanoja,

eikä muutama sana riitä.

Koirakin oppii kotipiirissä sanoja.

Yhtä monta kuin vauva.

Mitä sanoja?

Haluan vain kuunnella ääntäsi.

No, "nouda" -

ja "tänne".

"Maate" ja "istu" -

ja "kieri".

Se tietää sanat kaikelle, mitä se osaa tehdä.

Tietääkö tyttö, että olen hänen isänsä?

Totta kai.

Hän tietää sen sisimmässään.

Vaikka hän ei vielä tiedä tietävänsä sitä.

Älä huoli.

Ehdit olla hänelle kauan isänä.

Mukavaa, kun olet kotona.

En halua, että sinä katoat.

Siinä.

Älä syö sitä. -Onko hyvä tuoksu?

Anteeksi. Hetki vain.

Pidänkö kättä taskulla?

Aina kun Grainier alkoi tottua kotona oloon,

tuli taas hakkuukausi ja töihin lähtö.

Suurin osa työmiehistä oli kiertolaisia,

joilla ei ollut kotia tai perhettä.

He kulkivat savotalta toiselle ja osavaltiosta toiseen työn perässä.

Muu maailma ei niitä miehiä noteerannut,

mutta he jäivät Grainierin mieleen.

Erään työkaverin kanssa ei vaihdettu kahden kuukauden aikana sanaakaan.

Sanoin kaverille: "Ei sieltä kultahippua löydy."

Entä tämä herra? Oletkos käynyt Kaliforniassa?

Eikö tässä maailmassa saa missään hetken rauhaa?

Ne olivat ainoat sanat, jotka Grainier kuuli miehen suusta.

Hän muisti ne aina.

Toinen oli Hank Healy, joka teki itselleen asumuksen puun rungosta.

Se antaa lohtua, kun on huolia tai...

Ja Apostoli Frank.

Kaatomies, joka puhui Raamatusta niin asiantuntevasti -

kuin olisi ollut paikalla sitä kirjoitettaessa.

Kuin Bileam-veikkonen Raamatusta.

Jumala saattaa kertoa kummin tavoin, mitä ihmisen pitää kuulla.

Sen saattaa kuulla vaikka aasin suusta ja ties mistä.

Olin kerran Nebraskassa.

Herra kehotti minua lähtemään Omahaan.

Kun jäin junasta, kyltissä luki "Opelika".

Ihmettelin: "Opelika?"

Äkkäsin, että näköni reistaili.

Jumalalle kiitos ja halleluja.

Nyt taitaa piisata.

Ymmärrätkö, mistä puhun?